- Johdanto
- Elämäkerta ja tausta
- Tyylillinen kehitys
- Saksankieliset runokokoelmat
- Käännökset
- Digitaaliset tekstit
- Varhaistuotannon pääteos: ”Todesfuge”
- Keskikauden huipentuma: ”Engführung”
- Uudissanojen monitulkintaisuus
- ”Ei-kukaan”-käsite
- Mystiset elementit
- Vastaanotto ja vaikutus
- Suhde Heideggeriin
- Kirjailijan omat luennat
- Runouden ydin: ”Pulloviesti”
- Lukemisen vaikeus ja mahdollisuus
Johdanto
Tässä artikkelissa esitellään romanialaissyntyisen Paul Celanin (1920–1970) runoutta lukijoille, joille hänen tuotantonsa ei ole entuudestaan tuttua. Celan oli saksankielinen juutalainen runoilija, joka oli kotoisin Bukovinan alueelta (tuolloin osa Romaniaa, nykyisin osa Ukrainaa). Tämä artikkeli tarjoaa yleiskatsauksen hänen teoksiinsa sekä kriittisen johdatuksen niiden keskeisiin teemoihin ja kehitykseen.
Elämäkerta ja tausta
Paul Celania pidetään laajalti yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä runoilijoista. Saksankielisen runouden piirissä hänet asetetaan usein Friedrich Hölderlinin rinnalle.
Celan syntyi juutalaiseen perheeseen nykyisen Ukrainan Tšernivtsissä (tuolloin osa Romaniaa; romaniankieliseltä nimeltään Cernăuți ja saksankieliseltä nimeltään Czernowitz). Tämä monikielinen ja monikulttuurinen ympäristö loi tärkeän taustan hänen runokielensä kehittymiselle.
Toisen maailmansodan aikana hänen vanhempansa karkotettiin, ja he kuolivat keskitysleireillä (isä menehtyi sairauteen, äiti ammuttiin). Celan itse joutui työleirille. Tästä kokemuksesta tuli ratkaiseva tekijä, joka muovasi hänen runoutensa perustaa.
Sodan jälkeen hän asui Bukarestissa ja Wienissä ennen asettumistaan Pariisiin, missä hän jatkoi saksaksi kirjoittamista. Hänen päätöksensä jatkaa kirjoittamista ”syyllisten kielellä” muodostaa itsessään hänen tuotantonsa keskeisen eettisen jännitteen.
Tyylillinen kehitys
Varhaiskausi (1940-luvun loppu – 1950-luku)
Surrealismin vahvasti vaikuttama varhaistuotanto on monin paikoin kuvastoltaan suhteellisen rikasta. Samaan aikaan kielellisen säröilyn ja hajoamisen tuntu on kuitenkin jo havaittavissa.
Keskikausi (1950-luvun loppu – 1960-luvun alku)
Symbolistinen tiivistyminen voimistuu, ja kieli muuttuu rakenteellisesti tiiviimmäksi ja monitulkintaisemmaksi. Runojen tulkitseminen käy vähitellen vaikeammaksi.
Myöhäiskausi (1960-luvun loppu – 1970)
Runot pelkistyvät äärimmäisen lyhyiksi fragmenteiksi, ja itse runollinen muoto alkaa murtua. Uudissanat, tekninen sanasto ja mystiset elementit – erityisesti juutalaisesta mystiikasta – korostuvat, ja runot lähestyvät ”kryptisten koodien” tilaa.
Saksankieliset runokokoelmat
Yksittäiset teokset
Paul Celanin elinaikanaan ja postuumisti julkaistut tärkeimmät saksankieliset runokokoelmat ovat seuraavat:
- ”Der Sand aus den Urnen” (Hiekkaa uurnista) (1948; vedettiin pois markkinoilta julkaisun jälkeen)
- ”Mohn und Gedächtnis” (Unikko ja muisti) (1952)
- ”Von Schwelle zu Schwelle” (Kynnykseltä kynnykselle) (1955)
- ”Sprachgitter” (Kieliristikko) (1959)
- ”Die Niemandsrose” (Ei-kukaan ruusu) (1963)
- ”Atemwende” (Hengityskäänne) (1967)
- ”Fadensonnen” (Lanka-auringot) (1968)
- ”Lichtzwang” (Valopakko) (1970)
- ”Schneepart” (Lumen ääni) (postuumi, 1971)
- ”Zeitgehöft” (Aikapiha) (postuumi, 1976)
Kootut teokset
Barbara Wiedemannin toimittama ja Suhrkamp Verlagin vuonna 2018 julkaisema yksiosainen ”Die Gedichte. Neue kommentierte Gesamtausgabe” on luotettavin ja kattavin selityksin varustettu kokoelma Celanin runoutta. Se sisältää elinaikana julkaistujen kokoelmien lisäksi myös postuumeja runoja ja aiemmin julkaisemattomia tekstejä. Jokaisen runon kohdalla on yksityiskohtaiset selitykset, mikä tekee teoksesta korvaamattoman lähteen Celanin runouden tulkintaan, joka vaatii usein laajaa kontekstituntemusta.
Käännökset
Celanin runoutta on käännetty merkittäville kielille, kuten englanniksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, portugaliksi, venäjäksi, puolaksi, tanskaksi, ruotsiksi, norjaksi, japaniksi ja koreaksi, ja kunkin kielen laitokset kattavat lähes koko hänen tuotantonsa.
Celanin runous on vahvasti kielisidonnaista: uudissanat, etymologiset vivahteet ja äänteelliset tehokeinot muodostavat keskeisen osan sen merkitystä. Tämän seurauksena kääntäminen on luonnostaan vaikeaa millä tahansa kielellä, ja tulkinnat vaihtelevat usein huomattavasti kääntäjästä toiseen.
Suomenkieliset käännökset
Paul Celanin runojen suomennokset ovat vielä verrattain harvinaisia, mutta saatavilla on luotettavien runoilijoiden ja kääntäjien tekemiä korkealaatuisia valikoimia sekä myöhäiskauden tärkeän teoksen täydellinen käännös.
Päävalikoima: “Niin kuin kivelle puhutaan”
Jukka Koskelaisen suomentama ja toimittama valikoima Paul Celanin eri kausien runoista. Teos esittelee luotettavasti runoilijan keskeisiä teemoja ja kehitystä. Julkaistu: Tammi (Nuoren Voiman Liiton kanssa), 1993.
Myöhäiskauden tärkein teos: “Lumen ääni – Schneepart”
Celanin viimeisen valmistellun kokoelman (alkuteos 1971, julkaistu postuumisti) ensimmäinen täydellinen suomennos. Riikka Johanna Uhligin suomentama, kaksikielinen (saksa–suomi) laitos alkutekstin kanssa rinnakkain sekä yksityiskohtaiset jälkisanat ja esipuhe. Kustannusliike Parkko, 2021. Teos on saanut laajaa kiitosta käännöksen tarkkuudesta ja Celanin myöhäisrunouden vaativan kielen välittämisestä.
Nämä teokset muodostavat parhaan akateemisesti ja kirjallisesti luotettavan portin Celanin runouteen suomen kielellä. Erillisten runojen hajanaista käännöstoimintaa on toki olemassa, mutta yllä mainitut ovat edustavimmat kokonaisuudet.
Digitaaliset tekstit
Vaikka Paul Celanin teokset ovat yhä tekijänoikeuden alaisia, osaan hänen saksankielisistä runoistaan voi tutustua verkossa valtuutetuilla alustoilla ja arkistoissa. Seuraavat sivustot tarjoavat valikoituja tekstejä ja aiheeseen liittyvää aineistoa:
- Projekt Gutenberg
- Klassikkoteoksia kokoava sivusto.
- Zeno.org
- Saksalaista kirjallisuutta ja filosofisia tekstejä kattava digitaalinen kirjasto.
- Lyrikline
- Alusta, jossa käyttäjät voivat lukea runoja samalla kun kuuntelevat äänitteitä; sisältää Celanin runojen tekstejä runoilijan omien äänitallenteiden rinnalla.
Varhaistuotannon pääteos: ”Todesfuge”
Paul Celanin tunnetuin runo ”Todesfuge” kirjoitettiin noin 1944–1945 ja sitä muokattiin myöhemmin ennen sen sisällyttämistä kokoelmaan ”Mohn und Gedächtnis” (1952).
”Todesfuge” käsittelee natsien holokaustia keskeisenä teemanaan, ja kuten sen nimikin viittaa, se käyttää fuugasta tuttua musiikillista toistorakennetta.
Toistuva ilmaisu ”aamun mustaa maitoa” (Schwarze Milch der Frühe) voidaan tulkita keskitysleirien epätoivon ja kuoleman arkisen todellisuuden ilmaisuksi.
Runossa luodaan kontrasti saksalaista kulttuuria symboloivan kultahiuksisen Margareten ja juutalaisia uhreja edustavan tuhkahiuksisen Sulamithin välille.
Säe ”kuolema on mestari Saksasta” (der Tod ist ein Meister aus Deutschland) tulkitaan usein ilmaisuna natsien suorittamasta joukkomurhien teknisestä hienostuneisuudesta, erityisesti Auschwitzin kaltaisten keskitysleirien teollistuneesta kuolemanjärjestelmästä.
Paul Celanin ”Todesfugen” saksankielinen alkuteos:
Keskikauden huipentuma: ”Engführung”
Paul Celanin runo ”Engführung” on yksi hänen keskikautensa keskeisistä saavutuksista, ja se sisältyi vuoden 1959 kokoelmaan ”Sprachgitter”. Holokaustin ja hänen äitinsä kuoleman taustoja vasten kirjoitettu runo käsittelee sekä henkilökohtaista että historiallista traumaa. Se on rakennettu äärimmäisen tiivistetyn runokielen varaan.
Nimi ”Engführung” viittaa fuugan ”stretto”-tekniikkaan, jossa teema menee päällekkäin itsensä kanssa ennen kuin se on loppuun suoritettu, mikä lisää tiheyttä ja jännitettä. Tässä runossa menneisyyden muistot ja nykyhetken kieli kerrostuvat vastaavalla tiivistetyllä tavalla, mikä vaatii lukijalta kiireellistä ja tarkkaavaista lukutapaa.
Runo alkaa vaikuttavalla paluulla tiettyyn ”paikkaan”:
VERBRACHT ins / Gelände / mit der untrüglichen Spur:
(VIETY / maastoon / pettämättömine jälkineen:)
Tässä ”maasto” (Gelände) ei tarkoita tiettyä maantieteellistä paikkaa, vaan osoittaa historiallisen trauman sijaintiin, jota keskitysleirit symboloivat. Välttämällä erisnimiä Celan esittää tämän menetyksen ja muistin yleismaailmallisena tilana.
Koko runon ajan kieltä pirstotaan radikaalisti ja työnnetään kohti hiljaisuuden kynnystä. Esimerkiksi:
Gras, auseinandergeschrieben.
(Ruoho, erilleen kirjoitettu.)
Tässä säkeessä jopa luonnon ja elämän hahmo, ”ruoho”, murtuu kielen itsensä toimesta. Merkityksen jatkuvuus katkeaa, mikä heijastaa Celanin vakaumusta siitä, että holokaustin jälkeen perinteinen lyyrinen kieli ei voi enää pysyä ehjänä, vaan sen on kuljettava säröytymisen prosessin läpi.
Myöhemmissä osissa kuvat tuhkasta ja yöstä esiintyvät äärimmäisen pelkistetyssä muodossa:
Asche. / Asche, Asche. / Nacht.
(Tuhka. / Tuhka, tuhka. / Yö.)
Nämä riisutut sanat kieltäytyvät yksityiskohtaisesta kuvauksesta samalla kun ne tiivistävät historiallisen väkivallan jäljet.
Tällä tavoin ”Engführung” toimii vähemmän merkityksen välittäjänä kuin tilana, johon pirstoutuneen kielen jäljet on kaiverrettu. Perinteisessä mielessä ymmärrettävyyttä tarjoamisen sijaan runo pakottaa lukijan kulkemaan sen ”maastossa” sanojen rinnalla, avautuen kohti jatkuvaa muistamisen prosessia, joka vastustaa loppuunsaattamista.
Paul Celanin ”Engführungin” saksankielinen alkuteos:
Uudissanojen monitulkintaisuus
Paul Celan venyttää saksan kielen sananmuodostuskapasiteettia äärimmilleen. Hänen yhdyssanansa ja uudissansa kantavat usein useita merkitystasoja samanaikaisesti.
Huomattava esimerkki on kokoelman nimi ”Lichtzwang”. Se voidaan tulkita uudissanaksi, joka ammentaa Sigmund Freudin esittämästä psykoanalyyttisestä termistä ”Wiederholungszwang” (toistamispakko). Nimi yhdistää sanat Licht (valo tai ilmoitus) ja Zwang (pakko tai väkivalta).
”Ei-kukaan”-käsite
Paul Celanin tuotannossa ”Ei-kukaan” (Niemand) on keskeinen käsite hänen poetiikassaan, ja se ilmenee näkyvimmin kokoelmassa ”Die Niemandsrose” (1963) sekä runossa ”Psalm”. Termi ei merkitse yksinkertaisesti negaatiota tai poissaoloa, vaan se kantaa useita jännitteisiä merkitystasoja.
Ensinnäkin ”Ei-kukaan” näyttäytyy puhutteluna poissa olevalle Jumalalle. ”Psalm”-runon säe ”Ylistetty olkoon sinulle, Ei-kukaan” (Gelobt seist du, Niemand) muodostaa paradoksaalisen rukouksen holokaustin jälkeisen perinteisten teologisten varmuuksien murtumisen jälkeen.
Samalla se tarkoittaa holokaustin uhreja, joilta riistettiin nimet ja jotka pyyhittiin historiasta. ”Ei-keneksikään” alennettuina he elävät muistin ulkopuolella. Celanin runous osoittaa itsensä tällaisille hahmoille pyrkimyksenään tavoittaa kadonneiden äänten jäljet.
Lopulta ”Ei-kukaan” ei ole pelkkää olemattomuutta, vaan se liittyy ”ei-mihinkään” (Nichts) runollisen luomisen perustana. Negaation ääripäässä uuden kielen mahdollisuus alkaa hahmottua.
Siten Celanilla ”Ei-kukaan” tarkoittaa poissaolon lisäksi myös äärimmäistä kielellistä tilaa, jossa runo pyrkii kohtaamiseen toisen kanssa hiljaisuuden kautta.
Mystiset elementit
Myöhemmät runot sisällyttävät juutalaisen mystiikan (kabbalan) elementtejä, erityisesti motiiveja kuten Nimi, hiljaisuus ja kätketty Jumala. Nämä eivät ole vain uskonnollisia teemoja, vaan ne liittyvät läheisesti jumalallisen poissaolon ongelmaan ja kielen rajoihin holokaustin jälkeen.
Kabbalistisessa ajattelussa jumalallinen Nimi on kätketty eikä sitä voi täysin lausua. Vastaavasti Celanin runoudessa sanat katkeavat usein ääntämisen kynnyksellä lähestyen hiljaisuutta. Tämä kielen sisäinen jännite voidaan ymmärtää pyrkimyksenä koskettaa sitä, mitä ei voi sanoa.
Vastaanotto ja vaikutus
Paul Celanilla on keskeinen asema sodanjälkeisessä kirjallisuudessa runoilijana, joka kyseenalaisti jatkuvasti runouden mahdollisuuden holokaustin jälkeen. Hänen tuotantoaan luetaan usein vastauksena Theodor W. Adornon lausumalle, jonka mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista. Celanin runous voidaan ymmärtää yrityksenä tavoittaa toinen kielen välityksellä tunnustaen samalla täysin tämän mahdottomuuden ehdon.
Celanin vaikutus on ilmeisintä runouden kentällä, missä hänellä oli syvä vaikutus sekä aikalaisiinsa – kuten Ingeborg Bachmanniin ja Yves Bonnefoihin – että myöhempiin runoilijapolviin.
Hänen vaikutuksensa ulottuu myös filosofiaan ja kriittiseen ajatteluun. Esimerkiksi Jacques Derrida käsitteli toistuvasti Celanin työtä tehden siitä keskeisen viitekohdan pohtiessaan kieltä, toiseutta ja kääntämistä. Hans-Georg Gadamer lähestyi Celania hermeneutiikan näkökulmasta tulkiten hänen runoutensa vaikeaselkoisuutta dialogisen ymmärtämisen ongelmana.
Tällä tavoin Celanista on tullut välttämätön viitekohta sekä modernissa kirjallisuudessa että ajattelussa, erityisesti keskusteltaessa kielen rajoista ja mahdollisuuksista.
Suhde Heideggeriin
Paul Celanille filosofi Martin Heidegger oli ristiriitainen hahmo, joka ilmentää sekä syvää älyllistä yhteenkuuluvuutta että syvää eettistä jännitettä. 1950-luvun alusta lähtien Celan luki Heideggerin teoksia – kuten ”Oleminen ja aika”, ”Mitä on metafysiikka?” ja ”Metsätiet” – erittäin intensiivisesti, ja Heideggerin kieli ja ajattelutapa vaikuttivat häneen merkittävästi. Heideggerilaista sanastoa ja aihepiirejä voi havaita, tosin usein muuntuneena, Celanin Bremenin palkinnon puheessa (1958) ja luennossa ”Der Meridian” (1960).
Samaan aikaan Heideggerin kieltäytyminen tarjoamasta selkeää anteeksipyyntöä tai selitystä natsiyhteyksistään pysyi vakavana eettisenä ongelmana Celanille, holokaustista selviytyneelle juutalaiselle.
Heinäkuussa 1967 Celan piti luennon Freiburgin yliopistossa ja vieraili seuraavana päivänä Heideggerin vuoristomajalla Todtnaubergissa Schwarzwaldissa. Tätä kohtaamista on usein pidetty hetkenä, joka oli ladattu dialogin ja sovinnon mahdollisuudella; Heidegger ei kuitenkaan muotoillut mitään ratkaisevaa lausuntoa menneisyydestään, ja Celanin kerrotaan pettyneen.
Pian tämän vierailun jälkeen kirjoitettu runo ”Todtnauberg” lavastaa toivon ja hiljaisuuden, odotuksen ja turhautumisen vuorovaikutuksen, ja siitä on tullut keskeinen teksti tutkijoille, jotka tarkastelevat heidän suhdettaan. Celanin ja Heideggerin kohtaamista tulkitaan edelleen ”ratkaisemattomana dialogina”, joka ilmentää runouden ja filosofian välistä vaivalloista yhteenottoa 1900-luvun historiallisen trauman varjossa.
Kirjailijan omat luennat
Vuosien 1954 ja 1968 välillä Paul Celan tallensi luentoja omista teoksistaan, joita lähetettiin saksalaisilla radioasemilla. Nämä äänitteet julkaistiin myöhemmin useissa muodoissa: kahden vinyylilevyn sarjana ”Gedichte und Prosa” (1975), kahden kasetin sarjana ”Ich Hörte Sagen” (Olen kuullut sanottavan, 1997), äänikirjana, joka sisälsi minicd-levyn ”Ich Hörte Sagen” (2001), sekä kahden CD-levyn sarjana ”Ich Hörte Sagen” (2004).
Vuonna 2020 julkaistiin uusi kattava kahden CD-levyn kokoelma ”Todesfuge: Gedichte und Prosa 1952–1967”, joka sisälsi myös aiemmin julkaisemattomia äänitteitä.
Runouden ydin: ”Pulloviesti”
Paul Celan kuvaili runoutta ”pullovieksi” (Flaschenpost), mikä muotoiltiin hänen vuoden 1958 Bremenin kirjallisuuspalkinnon vastaanottopuheessaan. Hän käsitti runon mereen heitettynä viestinä, jolla ei ole kiinteää vastaanottajaa, vaan joka on osoitettu tuntemattomalle ”jollekin” tulevaisuudessa.
Tämä metafora korostaa, ettei runous edellytä kiinteää vastaanottajaa. Samaan aikaan se ei ole pelkkää yksinpuhelua: se pysyy kielen tekona, joka ei luovu mahdollisuudesta tavoittaa toista. Celanille runous on yritys tavoittaa toinen jopa murtumien historian ja tuhon leimaaman kielen keskellä.
Celan esitti edelleen, että runo on jotakin ”matkalla olevaa”, joka on olemassa ajassa odottaessaan kohtaamista. Kuten mereen heitetty pullo, se ajelehtii uskottuna sille mahdollisuudelle, että joku saattaa jonakin päivänä löytää sen jostakin.
Lukemisen vaikeus ja mahdollisuus
Celanin runous alkaa maailman hajoamisesta ja menetyksestä ja pyrkii rakentamaan kielen uudelleen sen rajoilla. Se vastustaa ymmärtämistä pyrkiessään silti tavoittamaan toisen – se on kielellisen taiteen äärimmäinen muoto.
Vastustamalla tulkintaa hänen runoutensa asettaa kyseenalaiseksi itse tulkinnan teon. Selitykset lähestyvät usein eräänlaista ”salaista koodinpurkua”, mutta juuri tämä mahdottomuus muodostaa teoksen ytimen.
Silti näitä runoja lähetetään edelleen ”pulloviesteinä”, osoitettuna tuntemattomille lukijoille.